Viime päivien tapahtumat ovat laittaneet minut ajattelemaan omaa terveyttä ja sen suhdetta harrastuksiini. Summasummarum, en muista, koska olisin viimeisen viidentoistavuoden aikana seissyt ominjaloin tuntien itseni täysin terveeksi tai ilman pelkoa siitä mihin sattuu seuraavaksi. Surullista, harmittavaa ja erityisen masentavaa. Rakastan liikkumista, ja usein teen asioita ottamatta kehoa huomioon. Kysymys kuuluukin, pitäisikö?
Teini-iässä jalkojeni vaivat ajoivat minut jo siihen pisteeseen, että lopetin kaikki harrastukset. Veriset ja kipeät jalat joka päivä, ajoivat puhtaasti urheilunautinnon ohi. Leikkaustuomion saaminen neljätoista-vuotiaana oli tuskasta, mutta, se että jouduin odottamaan leikkausta aikuisikään asti oli vielä inhottavampaa. Vaikka en liikkunut, jalat vaivasivat silti. Vaivasenluut ja madaltunut jalkaholvi vaivasivat normaalissa elämässäkin. Jalat leikattiin kun olin kahdeksantoista, vaivasenluut poistettin, jalkaholvia yritettiinsaada korottaa ja jalkapöytää tiivistettyä. Opettelin uudelleen kävelemään ja vuoden päästä palasin pelikentille.
Reipas kymmenen vuotta on tuosta kulunut ja tällä viikolla käynyt jo kahdesti jalkojen kanssa lääkärissä, ja on vasta keskiviikko. Kymmenen vuoden aikana jaloissani on ollut kaikki mahdolliset vaivat. Murtumia, nivelsidevammoja, jännevammoja, jännetupintulehduksia, hermopinteitä, levottomat jalat, lihas revähdyksiä ja venähdyksiä, puujalkoja, penikkatautia.
Monta peliä on menty teippien ja kipulääkkeiden voimalla, vielä useammin treenien ja pelien jälkeen on oltu kaivamassa kaapista kipulääkettä, mieluiten punaisella kolmiolla varustettua. Lepoa ja pakkolepoa kokeiltu, mutta lopussa kuitenkin aina on kipu. Lääkärit, erikoislääkärit, fyssarit, hierojat tuntuvat olevan voimattomia multiongelmaisten jalkojeni edessä. Eilen mieleni teki huutaa orttopedille, että leikkaa sen helvetin hermon poikki, koska tunnoton jalka on parempi kuin kokoajan kipeä jalka!
Viime viikolla kävin osteopaatilla, jonka mielestä olisi aika pyytää keholtani anteeksi sitä, että en ole kuunnellut sen varoitusmerkkejä. Ehkä näin on, mutta ensin olisi saatava minut ymmärtämään, milloin on hyvä olla. Tällä hetkellä, suurimman nautinnon saan siitä, että tunnen olevani täysin rikki, mutta kaikkensa tehnyt. Jokainen juoksuaskel on sen arvoista, jokainen pallon kosketus, jokainen agility rata. Kun katson Nirriä, toivon, että se ei ikinä joudu kokemaan vakavaa loukkaantumista. Koska kaikista suurin vääryys on se, että vauhtia, liikettä ja adrenaliinia rakastava, ei pysty ilman seuraksia niistä nauttimaan. Joten ainakin seuraavina kuukausina, tulen haistattamaan pitkät kipeille jaloilleni ja ryömin nappilaatikolle tuntematta syyllisyyttä.
Olen maannut koko päivän sängyssä flunssaa potien, täyttä lepoa jaloille. Kaksi minuuttia suihkussa seisten ja jalkaa alkaa särkeä. Game over.
